Vanhoja ajatuksia.

Ei sitä tunnetta osaa noin vain yks kaks selittää.
Vie aikaa ennen kuin sitä osaa myötnää edes itselleen. Saatika sitten pukea sanoiksi.
Usein mietin että mitä olisin voinut tehdä toisin, mitä olisi pitänyt muuttaa?
Mutta toisaalta asioiden piti mennä niin, kohtalo oli jo ajat sitten määrännyt sen.
Salaa toivon vieläkin että kaikki olisi ollut unta.
Pahaa painajaista josta olisi mahdollista herätä pian.
Mutta vaikka kuinka viilsin ihoani rikki, en koskaan herännyt.
Vaikka veri valui sakeana jokena ranteitani pitkin kylmälle lattialle, ei kipu koskaan hellittänyt.
Puen maailmani mustaan ja peitän valheilla olemassa oloni.
Minä. Minä en ole olemassa. Olen valheitten peittämä kuollut sielu
Katson vierestä kuin "minä" elän.
Vain minä voin purkaa pommin, vain minä voin lopettaa tuskan.
Mutta miten päästä ulos tiestä jonka päässä valo vain katoaa?