31.10.1939
“Etäisiä ääniä. Narahduksia! Valot sytytetään, sammutetaan. Vettä. Olen joka puolella. En ole mitään. Joku hengittää. Olen kaiken alla. En liikahda, en osaa. Joku on tuskissaan. Joku itkee. Vielä se en ole minä. Mutta pian kuitenkin. En osaa kuvailla niitä tunteita jotka jylläävät sisälläni nyt. Mikä on totta? Mikä on harhaa? Lennän kai jossain todellisuuden ja epätodellisuuden rajamailla. Olen maannut tässä sängyssä, tässä sairaalassa ja näissä kahleissa jo ikuisuuden. Mitä minulle silloin tapahtui? Vain luoja tietää miten ja miksi… Älä huuda, sillä en minkään. Älä ole vihainen, sillä en minäkään. Älä ole pettynyt, vaikka minä olen. Älä valvo öitä, vaikka minä valvon. Älä irrota otettasi, vaikka minä päästäisin irti. Älä huuda perääni, sillä kyllä minä joskus palaan. Muuta en pyydä kuin että tulisit joskus käymään ja karkoittaisisit sen yksinäisyyden joka asuu sielussani”
Käytävällä olevista huoneista kuului syvää valitusta ja itkua. Surevat sielut lauloivat siellä surulauluaan menehtyneille. Tunnelma oli kamala ja menetyksen läsnäolo oli niin suuri että sitä pystyi miltei koskettaa.
Kylmyys valui katosta seiniä pitkin ja valtasi joka nurkan. Lopulta et ollut enää mitään muuta kuin numeroitu robotti joka lojui toimettomana elämän ja kuoleman välillä. Sisältä kuollut patsas joka tuijotti tyhjyyteen ilman unelmia, ilman toivoa. Ei ole ulos pääsyä, ei sisään käyntiä. Ei mitään mennyttä, ei mitään tulevaa. Vain tyhjät seinät ja odotus että kuolema ojentaa kätensä ja hakee unohdetun.
Kaikesta huolimatta jatkoin käytävää eteenpäin. Avasin oven varoen. Huone oli valkoinen ja siellä haisi pahalta. Kuihtuneet ruusut nuokkuivat maljakossa pöydällä. Ikkunat olivat tummuneet ja naarmuilla. Puut olivat hakanneet ne naarmuille. Ilma oli pimeä ja kylmä. Juuri sellainen kuin minä olin. Susan makasi hikisenä voimattoman näköisenä sairaalasängyllä. Hän näki selvästi unta, unta jostain kamalasta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja pahasti ruhjeilla. Luisevilla sormillaan hän puristi lakanaa kädet täristen. Olisin halunnut herättää hänet. Olisin halunnut pelastaa hänet tuosta tuskaisesta helvetistä missä hän nyt oli. Unien pahasta maasta. Maasta jonka puista ilonhedelmät olivat kuolleet jo ajat sitten. Mutta en tehnyt mitään. Kävelin hiljaa sairaalasängyn vieressä olevalle tuolille ja istuin siihen varoen. Katsoin kun hän kärsi. Pystyin hyvin ymmärtämään miten jokainen minuutti tuntui hänelle tunnilta. Pystyin melkein tuntemaan hänen tuskansa, kipunsa ja pelkonsa. Sillä vain yksinäisyys katkeroittaa pienen sydämen. Se rakentaa muurit ylle suurienkin haaveiden. Kertaakaan ei kiellä, mutta silti vankiaan ei kahleista päästä, jättää vain uhrinsa kitumaan, ikuisiin varjoihin asumaan. Silitin hänen poskeaan hellästi ja hyräilin vanhaa laulua. Laulua paremmasta huomisesta. Laulua ikuisesta elämästä. Hän rauhoittui heti. Niin kuin aina kun lauloin hänelle.
“Tiedän että näemme viimeisen kerran nyt tässä elämässä” Susan sanoi ja jatkoi laulua kanssani hennolla äänellään: “Pimeys oli valosi, pelko voimasi ja viha rakkautesi. Jäit varjoihin, rakensit sinne kotisi. Kuin kynttilän puhallus niin hauras ja hento leijuit sinäkin pois…” Olin hänen kanssaan koko ajan. Kumpikaan meistä ei sanonut sanaakaan. Pidimme vain toisiamme käsistä kiinni ja olimme vierekkäin. Välillä hän puristi kättäni lujasti ja tärisi. Ihan kuin häntä olisi pistetty neuloilla ja hän yrittäisi peittää sitä. Oloni oli hyvin masentunut ja väsynyt. En vain tiennyt mitä minun pitäisi tai kuuluisi sanoa. ”Ihan kuin istuisin yksin pimeässä. Pelkään niin pimeyden peittävän minut, niin kuin äidit peittävät lapsensa. Tunnen vain kylmää. En tiedä enää mihin astun tai kosken, näen vain pimeää ja tunnen vain kylmää. Entä jos kuolen? Minne sinä sitten menet?” Susan puhui ja itki. En vastannut mitään. Silitin vain hänen päätään. Silmien väri oli poissa. Kauniit siniset silmät olivat nyt vaalean harmaat ja kuivuneet. Niissä ei ollut enää loistoa ja riemua. Olisin halunnut halata häntä ja itkeä hänen kanssaan. Mutta en pystynyt. ”Minä kai toivoin että minulla olisi ollut mahdollisuus rakastaa ja olla rakastettu. Sinä kai tahdoit samaa, en tiedä, minä en ehkä haluakkaan. Pimeät huoneet muistoina ja yksinäiset hetket ilman sinua. Miten saatoinkaan astua taas harhaan…” Susan sanoi ja katsoi suoraan silmiini itkien. ” Älä mieti turhia asioita vaan lepää nyt. Tarvitset voimia” sanoin ja irrotin otteeni
hänen kädestään silittäen hänet uudestaan uneen. Aurinko alkoi paistaa ja värjäsi kaiken kullan väriseksi. Hän näytti niin levolliselta kauniilta. ”Älä pelkää enkelini. Olen aina kanssasi” Sanoin, annoin suukon hänen otsaansa ja lähdin. Käänsin selkäni ja kuulin kuinka hän alkoi taas sätkiä. Maljakko tippui lattialle ja hajosi tuhansiksi sirpaleiksi. Lasinpalaset kimmelsivät timantin lailla auringon valossa. Huuto alkoi. En halunnut enää kääntyä tai katsoa takaisin. En enää pystynyt kokemaan sitä kaikkea uudestaan. Jos hän olisi joskus katsonut minuun olisin näyttänyt hänelle sieluni. Jos hän olisi joskus kuunnellut olisin kertonut kuinka julmalla tavalla hän minua kohteli. Tuska on se mikä kasvattaa… Avasin oven ja juoksin pois huudoista välittämättä. Sillä jos olisin silloin jäänyt, en olisi ikinä palannut vapauteen.
Muutin pois. Toiseen maahan. Toiseen elämään. Sain uudet murheet, uudet ystävät ja uuden elämän. Olin olevinaan irti kahleista ja unohtaneeni kaiken. Nyt kun olen vanha ja elämäni päivät ovat pian lopussa muistelen tuota ja muistelen tuota aikaa. Annoin elämäni valua kuin hiekan sormieni läpi kuolleena maahan. Mutta en voinut jäädä paikkaan jossa en saanut henkeä ja olla vapaa. Ei lintukaan ole onnellinen häkissä. Sen tulee lentää vapaana sinisellä taivaalla. Enää en voi silittää Susanin kauniita siroja kasvoja ja laulaa häntä uneen, sillä hän nukkuu jo. Mutta voin laulaa lauluni loppuun ja odottaa että aikani tulee ja silloin me kaksi unohdettua sielua kohtaamme jälleen ja rakastamme toinen toisemme ehjiksi. ”…Savu meni surullisiin silmiisi ja sai sinut itkemään yhä uudestaan ja uudestaan. Sama savu saa minutkin itkemään-kaipaamaan. Mutta et ole poissa. Olet vierelläni. Elät varjoissa kanssani ja tiedän että olet aina luonani...”
5.11.1939
"Mutta muista. En minä lääkkeisiin kuollut.
Kuolin rakkauteen.
Rakkauteen joka saa sinutkin nyt vihaamaan…”
Kyllä se olen minä.
