lauantai 28. tammikuuta 2012

Väärin ymmärretty ikuisesti

Ei et se ole sinä, et sinä noin tee.
Kyllä se olen minä.
Minä aloitan, minä lopetan.
Minä olen paha, tiedän olen paha.
Ei saa väittää muuta sillä itsekkin tiedätte vastauksen.
Minulle on todistettu se.
Vika on aina minussa.
Minä teen väärin. Minun puolelle asettuu vain olemattomuus.
Olen hiljaa, unohdan.
Käytän hymyn naamiota.
En puhu, en suutu.
Ei minuun saa sattua. Ei saa olla tunteita.
Minulla ei ole oikeutta.
Kuuntelen muita, uohdan itseni.
En ole enää mitään.
Tukahdettujen tunteiden ja asioiden musta meri
aaltoilee minussa. Mutta ei pääse koskaan rantaan.
Sydämestä tukahdutettu ilo pois,
että en enää toivoisi parempaa huomiselta.
Sielun hengitys katkaistu,
teoin, sanoin, väkivalloin.
Tyhjä kuori, joka yrittää pinnistää pimeässä silmiään,
nähdäkseen edes vilahduksen siitämitä joskus olin.

perjantai 27. tammikuuta 2012

Varjoissa Kulkija

31.10.1939

“Etäisiä ääniä. Narahduksia! Valot sytytetään, sammutetaan. Vettä. Olen joka puolella. En ole mitään. Joku hengittää. Olen kaiken alla. En liikahda, en osaa. Joku on tuskissaan. Joku itkee. Vielä se en ole minä. Mutta pian kuitenkin. En osaa kuvailla niitä tunteita jotka jylläävät sisälläni nyt. Mikä on totta? Mikä on harhaa? Lennän kai jossain todellisuuden ja epätodellisuuden rajamailla. Olen maannut tässä sängyssä, tässä sairaalassa ja näissä kahleissa jo ikuisuuden. Mitä minulle silloin tapahtui? Vain luoja tietää miten ja miksi… Älä huuda, sillä en minkään. Älä ole vihainen, sillä en minäkään. Älä ole pettynyt, vaikka minä olen. Älä valvo öitä, vaikka minä valvon. Älä irrota otettasi, vaikka minä päästäisin irti. Älä huuda perääni, sillä kyllä minä joskus palaan. Muuta en pyydä kuin että tulisit joskus käymään ja karkoittaisisit sen yksinäisyyden joka asuu sielussani”

Käytävällä olevista huoneista kuului syvää valitusta ja itkua. Surevat sielut lauloivat siellä surulauluaan menehtyneille. Tunnelma oli kamala ja menetyksen läsnäolo oli niin suuri että sitä pystyi miltei koskettaa.
Kylmyys valui katosta seiniä pitkin ja valtasi joka nurkan. Lopulta et ollut enää mitään muuta kuin numeroitu robotti joka lojui toimettomana elämän ja kuoleman välillä. Sisältä kuollut patsas joka tuijotti tyhjyyteen ilman unelmia, ilman toivoa. Ei ole ulos pääsyä, ei sisään käyntiä. Ei mitään mennyttä, ei mitään tulevaa. Vain tyhjät seinät ja odotus että kuolema ojentaa kätensä ja hakee unohdetun.
Kaikesta huolimatta jatkoin käytävää eteenpäin. Avasin oven varoen. Huone oli valkoinen ja siellä haisi pahalta. Kuihtuneet ruusut nuokkuivat maljakossa pöydällä. Ikkunat olivat tummuneet ja naarmuilla. Puut olivat hakanneet ne naarmuille. Ilma oli pimeä ja kylmä. Juuri sellainen kuin minä olin. Susan makasi hikisenä voimattoman näköisenä sairaalasängyllä. Hän näki selvästi unta, unta jostain kamalasta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja pahasti ruhjeilla. Luisevilla sormillaan hän puristi lakanaa kädet täristen. Olisin halunnut herättää hänet. Olisin halunnut pelastaa hänet tuosta tuskaisesta helvetistä missä hän nyt oli. Unien pahasta maasta. Maasta jonka puista ilonhedelmät olivat kuolleet jo ajat sitten. Mutta en tehnyt mitään. Kävelin hiljaa sairaalasängyn vieressä olevalle tuolille ja istuin siihen varoen. Katsoin kun hän kärsi. Pystyin hyvin ymmärtämään miten jokainen minuutti tuntui hänelle tunnilta. Pystyin melkein tuntemaan hänen tuskansa, kipunsa ja pelkonsa. Sillä vain yksinäisyys katkeroittaa pienen sydämen. Se rakentaa muurit ylle suurienkin haaveiden. Kertaakaan ei kiellä, mutta silti vankiaan ei kahleista päästä, jättää vain uhrinsa kitumaan, ikuisiin varjoihin asumaan. Silitin hänen poskeaan hellästi ja hyräilin vanhaa laulua. Laulua paremmasta huomisesta. Laulua ikuisesta elämästä. Hän rauhoittui heti. Niin kuin aina kun lauloin hänelle.

“Tiedän että näemme viimeisen kerran nyt tässä elämässä” Susan sanoi ja jatkoi laulua kanssani hennolla äänellään: “Pimeys oli valosi, pelko voimasi ja viha rakkautesi. Jäit varjoihin, rakensit sinne kotisi. Kuin kynttilän puhallus niin hauras ja hento leijuit sinäkin pois…” Olin hänen kanssaan koko ajan. Kumpikaan meistä ei sanonut sanaakaan. Pidimme vain toisiamme käsistä kiinni ja olimme vierekkäin. Välillä hän puristi kättäni lujasti ja tärisi. Ihan kuin häntä olisi pistetty neuloilla ja hän yrittäisi peittää sitä. Oloni oli hyvin masentunut ja väsynyt. En vain tiennyt mitä minun pitäisi tai kuuluisi sanoa. ”Ihan kuin istuisin yksin pimeässä. Pelkään niin pimeyden peittävän minut, niin kuin äidit peittävät lapsensa. Tunnen vain kylmää. En tiedä enää mihin astun tai kosken, näen vain pimeää ja tunnen vain kylmää. Entä jos kuolen? Minne sinä sitten menet?” Susan puhui ja itki. En vastannut mitään. Silitin vain hänen päätään. Silmien väri oli poissa. Kauniit siniset silmät olivat nyt vaalean harmaat ja kuivuneet. Niissä ei ollut enää loistoa ja riemua. Olisin halunnut halata häntä ja itkeä hänen kanssaan. Mutta en pystynyt. ”Minä kai toivoin että minulla olisi ollut mahdollisuus rakastaa ja olla rakastettu. Sinä kai tahdoit samaa, en tiedä, minä en ehkä haluakkaan. Pimeät huoneet muistoina ja yksinäiset hetket ilman sinua. Miten saatoinkaan astua taas harhaan…” Susan sanoi ja katsoi suoraan silmiini itkien. ” Älä mieti turhia asioita vaan lepää nyt. Tarvitset voimia” sanoin ja irrotin otteeni
hänen kädestään silittäen hänet uudestaan uneen. Aurinko alkoi paistaa ja värjäsi kaiken kullan väriseksi. Hän näytti niin levolliselta kauniilta. ”Älä pelkää enkelini. Olen aina kanssasi” Sanoin, annoin suukon hänen otsaansa ja lähdin. Käänsin selkäni ja kuulin kuinka hän alkoi taas sätkiä. Maljakko tippui lattialle ja hajosi tuhansiksi sirpaleiksi. Lasinpalaset kimmelsivät timantin lailla auringon valossa. Huuto alkoi. En halunnut enää kääntyä tai katsoa takaisin. En enää pystynyt kokemaan sitä kaikkea uudestaan. Jos hän olisi joskus katsonut minuun olisin näyttänyt hänelle sieluni. Jos hän olisi joskus kuunnellut olisin kertonut kuinka julmalla tavalla hän minua kohteli. Tuska on se mikä kasvattaa… Avasin oven ja juoksin pois huudoista välittämättä. Sillä jos olisin silloin jäänyt, en olisi ikinä palannut vapauteen.

Muutin pois. Toiseen maahan. Toiseen elämään. Sain uudet murheet, uudet ystävät ja uuden elämän. Olin olevinaan irti kahleista ja unohtaneeni kaiken. Nyt kun olen vanha ja elämäni päivät ovat pian lopussa muistelen tuota ja muistelen tuota aikaa. Annoin elämäni valua kuin hiekan sormieni läpi kuolleena maahan. Mutta en voinut jäädä paikkaan jossa en saanut henkeä ja olla vapaa. Ei lintukaan ole onnellinen häkissä. Sen tulee lentää vapaana sinisellä taivaalla. Enää en voi silittää Susanin kauniita siroja kasvoja ja laulaa häntä uneen, sillä hän nukkuu jo. Mutta voin laulaa lauluni loppuun ja odottaa että aikani tulee ja silloin me kaksi unohdettua sielua kohtaamme jälleen ja rakastamme toinen toisemme ehjiksi. ”…Savu meni surullisiin silmiisi ja sai sinut itkemään yhä uudestaan ja uudestaan. Sama savu saa minutkin itkemään-kaipaamaan. Mutta et ole poissa. Olet vierelläni. Elät varjoissa kanssani ja tiedän että olet aina luonani...”

5.11.1939
"Mutta muista. En minä lääkkeisiin kuollut.
Kuolin rakkauteen.
Rakkauteen joka saa sinutkin nyt vihaamaan…”

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Aina sydämessä

Mihin kirmasi se punaposkinen palleroinen?
Mihin haihtui se pikkukummitus,
jonka vain siskoni näki?
Miksi hymyssä siskoni on niin musta sävy?
Miksi maailma niin kovasti häntä heittelee?

Siskoni on juossut elämän pyörteisiin.
Hänen kummituksensa ovat nyt kaikkien silmissä.

Mistä saisin tähdistä kudotun viitan,
jonka suojassa siskoni saisi hengittää jälleen?

Miten rakentaa voisin muurin, siskoni ja pahuuden väliin?

Sillä jos elämäni voisin heittää siskoni onnen tähden, sen tekisin
empimättä.

perjantai 20. tammikuuta 2012

Yksinäisen rukous.

Yksinäisyys ei ole yksin jäämistä
Yksinäisyys ei myöskään ole oma valinta tai omien tekojen kautta saapunut.
Yksinäisyys ei ole vain tunne. Se on osa ihmistä loppu elämän.

Mutta yksinäisyys on sitä että kaikki sanotut sanat menevät kuuroille korville.
Ja toinen on hiljaa eikä sano sitä pientä asiaa,
mitä voisi tehdä pelastaaksesi toisen.
Se on selän kääntämistä hädän hetkellä, elävältä hautaamista
päälle puhumista, ja toisen tunteiden sivuuttamista ja oman olonsa korottamista.
Yksinäisyys tekee ihmisestä tyhjän kuoren joka yrittää nähdä
sokeilla silmillään edes vilauksen siitä mikä joskus oli.
Ei voi sanoa että rakastaa jos jättää toiselle
aina yksinäisyyden ja kelpaamattomuuden tunteen.
Yksinäisyys on kasvotonta vihaa ja katkeruutta "rakkaita" ihmisiä kohtaan.
Yksinäisyys repii mielen palasiksi.

Rukoilen sinua rakas sielunsiskoni;
Näe lävitseni.
Epäile.
Puhu.
Älä hiljene.
Älä irrota
Rakasta aidosti.
Älä käännä selkääsi.
Viimeisen kerran pyydän:
"Liikaa on rakkautta yhdessä sydämenlyönnissäni.
Ota minut vastaan ja pelasta minut minulta itseltäni.
Sillä jokainen tyhjä päivä on minulle liikaa."



torstai 19. tammikuuta 2012

Suru

Lennä sieluni maisemaan.
Tutustu syvimpiin tunteisiini.
Ui kyyneleitteni virtaavassa koskessa.
Hakkaa sydäntäni, irrota siitä pala matkamuistoksi.
Käperry sinne,syvimpään ja pimeimpään,
kunnes et tunne enää kylmää.
Kun palaat tältä matkalta, ja kun ihmiset kysyvät "mitä opit?"
Voitko jo kertoa heille,
mitä suru on?


keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Heikko

Haluan päästä pois tästä kaikesta.
Haluan tappaa kaiken mitä oli.
Haluan tuhota kaikki kauniit muistot

jotka tappavat minua yötä päivää.
Haluan uuden puutarhan.
Haluan uusia ruusuja luomaan uusia tarinoita.
Haluan aloittaa yhdestä puhtaasta tunteesta,

johon yksikään elävä sielu ei ole koskenut.
Oppisit jo vihaamaan minua, niin kuin minä sinua.
Kyyneleeni valuvat yhä vuolaana virtana poskiani alas.
Silti en näe sinun silmissä kyyneliä, minun vuokseni tulleita.
Minun sydän melkein pakahtuu kun kuulen sinut ja hiljaisuus kuolee.
Ole kiltti ja pelkää minua,
niinkuin minä sinua.


sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Lullaby

Nuku, nuku pikkuinen. Jätä murheet huomiseen.
Sulje silmät hiljalleen, avaa unienmaailmaan salaiseen.
Pimeydessä ruumiisi lepää, toisella puolella sielusi uuteen aamuun herää.
Sua vahdin joka yö, katson ettei pelko sun sielua syö.
Kun silmäs avaat taas, levänneenä ja iloisena heräät.
Ja kun ilta taas saapuu, tulen luokses ja jokaisen kyynelees kerään.

perjantai 13. tammikuuta 2012

Siskolta siskolle.

Tahtoisin leikata siivet selästäni
ja antaa ne sinulle,
jotta ne voisivat kantaa
sinut tämän päivän yli.
Sillä mitä minä siivillä tekisin?
Ovathan paljaat jalkani tottuneet kävelemään
ylitse tuhkaksi palaneen maan,
pitkin verellä reunustettuja polkuja.

Katso,
varjot lyhenevät,
jos sinä vain annat niille luvan siihen.

Astu pienin askelin ,
sillä matka on pitkä ja vaivalloinen
ja silti sen arvoinen.

Minä lupaan olla kanssasi sillä matkalla,
kuljen rinnallasi varjellen,
suojaan kylmältä tuulelta
hitaasti paranevaa ihoasi.

Ystäväni, minä tiedän,
että unessasi tanssit kuoleman kanssa
ja kutsut sitä nimeltä.
Minä haluan herättää sinut!

Vanhoja ajatuksia.

Ei sitä tunnetta osaa noin vain yks kaks selittää.
Vie aikaa ennen kuin sitä osaa myötnää edes itselleen. Saatika sitten pukea sanoiksi.
Usein mietin että mitä olisin voinut tehdä toisin, mitä olisi pitänyt muuttaa?
Mutta toisaalta asioiden piti mennä niin, kohtalo oli jo ajat sitten määrännyt sen.
Salaa toivon vieläkin että kaikki olisi ollut unta.
Pahaa painajaista josta olisi mahdollista herätä pian.
Mutta vaikka kuinka viilsin ihoani rikki, en koskaan herännyt.
Vaikka veri valui sakeana jokena ranteitani pitkin kylmälle lattialle, ei kipu koskaan hellittänyt.
Puen maailmani mustaan ja peitän valheilla olemassa oloni.
Minä. Minä en ole olemassa. Olen valheitten peittämä kuollut sielu
Katson vierestä kuin "minä" elän.
Vain minä voin purkaa pommin, vain minä voin lopettaa tuskan.
Mutta miten päästä ulos tiestä jonka päässä valo vain katoaa?