Sen rumankaunis lempeys ja vaaleasti lainehtivat säteet ovat niin syvällä ihmismielissä,
että vain harvat tajuavat miten valheelliset sen kasvot todellisuudessa ovat.
Ennen minäkin odotin... Odotin saapuvaksi sen kirkkautta ja suloisen lämmintä rakkautta.
Mutta koskaan, koskaan se ei ollut todellista.
Salaa toivon vieläkin että se olisi vain unta.
Pahaa painajaista josta olisi mahdollista herätä.
Mutta vaikka kuinka nipistäisin itseäni, en koskaan heräisi.
Vaikka veri valuisi sakeana jokena ranteitani pitkin kylmälle lattialle,
ei kipu koskaan hellittäisi.
Joka kerta kun se saapuu, minä vajoan sen veriseen maahan.
Tuskaisen hitaasti tukehdun omaan huutooni.
Ja voi kuinka paljon silloin haluaisin sinun tulevan ja tarttuvan käteeni.
Mutta kuoleman suloinen kosketus ei anna armoa.
Ymmärryksen kadotus kulkee liian korkeita portaita saavuttaakseen ketään.
Täällä ei voi kuin vajota omaan mieleensä, jos haluaa selvitä iskuilta.
Lopulta se pimeys saa kuitenkin otteen pinnallisista askeleista, jotai kaikki kulkevat...
Miten voi rikkoa vankilan seinät joita ei ole?
Miten voi rikkoa vankilan lukot joita ei ole?
Miten voi karata vankilasta jota ei ole?
Onko siis mahdollista ettei itsekkään ole olemassa?
On niin helppoa elää maailmassa jossa kaikki lausutut sanat kaikuvat takaisin.
Saavuttamatta ketään. Saamatta merkitystä. Jäävät vaille historiaa, kuin kuuroille korville.
Tätä kehää on kierretty ennenkin ja palattu aina takaisin.
Turhaan yritän muuttaa kaikkea, kun se pinttynyt on paikoilleen.
Turhaan yritän juosta sitä pakoon kun se on istutettu jokaiseen.
Mikään lääkitys ei voi koskaan parantaa sitä mikä on saanut otteen...
